Nuorison universaalit ongelmat

Johanna Holmström: Itämaa. Otava: 2013. 333 sivua. 

Metro itään?

Sorruin tammikuussa piipahtamaan useamapaan otteeseen Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynneissä. Yksi mukaan tarttunut teos oli Johanna Holmströmin Itämaa. Alkuperäiseltä eli ruotsinkieliseltä nimeltään teos on Asfaltsänglar, asvattienkelit. Turun Sanomien kriitikon Mari Viertolan mukaan nimellä viitataan parvekkeelta alas heittäytyneihin muslimityttöihin.

Useammin olen kuullut epäkorrektimman määrittelyn, jonka mukaan sanalla viitataan muslimityttöihin, jotka tönäistään tai tiputetaan parvekkeelta alas, koska nämä ovat länsimaisen kulttuurin huonoilla vaikutteilla tahrineet perheensä ja sukunsa maineen. Tällainen teema löytyy muun muassa Anja Snellmanin Parvekejumalista.

Itämaan päähenkilö ja kertoja Leila on 15-vuotias ysiluokkalainen. Hänen isänsä on maallistunut muslimi ja bussikuski, ja äiti suomenruotsalainen muslimiksi kääntynyt nainen, joka haluaa perheensä toteuttavan allahin tahtoa.

Kiinnostavia teemoja ja nuoruuden ongelmia

Leila joutuu seuramaan aikuiseksi kasvamisen ongelmia muutamaa vuotta vanhemman isosiskonsa Samiran kamppaillessa islamin uskon ja länsimaisen liberalismin ristipaineessa. Suomessa syntyneet ja koulunsa käyneet muslimitytöt ovat sosiaalistuneet suomalaiseen eli länsimaiseen kulttuuriin, ja kuten kaikki teinit, nämäkin tytöt ovat kiinnostuneita pojista, päihteistä, musiikista ja kaikesta muusta, mikä allahin mukaan on haram eli kielletty. 

Teoksessa kuvataan kiinnostavia teemoja, joista ei ole mielestäni ollut kovinkaan paljoa yleistä keskustelua, ainakaan kovin syvällistä: Suomalaisten natsien (tai mitä lie maahanmuuttokriitikoita) ja maahanmuuttajien kohtaamisia, suomalaisten kääntymistä muslimeiksi, maahanmuuttaja-muslimien maallistumista, ja erityisesti nuoreksi suomalaisnaiseksi kasvamista muslimiperheen ja -yhteisön jäsenenä. Puhumattakaan siitä, miten oudoissa asemissa monet Suomessa syntyneet muslimiperheiden lapset ovat uskontonsa, ulkonäkönsä ja äidinkielensä takia, vaikka he ovatkin kasvaneet täysin samanlaisessa ympäristössä kuin suomalaiset ikätoverinsa. 

Uskottavaa vai ei?

Viisaammat ovat pohtineet sitä, voiko muslimeja tai muita valtaväestöstä poikkeavia kulttuuriryhmiä kuvata uskottavasti sen ulkopuolelta käsin. Onhan esimerkiksi Jari Tervon Layla omaleimainen, eikä suinkaan positiivisessa mielessä: teoksessa kaikki kurdit ajattelevat ja veistelevät lauseita kuin olisivat hirtehishumoristisia jaritervoja.

Itse en usko, että kirjoittaakseen esimerkiksi eri uskontokuntien jäsenistä tai eri maalaisista pitäisi vetää raja tiukasti siihen, millainen tausta kirjoittajalla itsellään on. Taitava kirjoittaja pystyy kirjoittamaan mistä tahansa uskottavasti ja "oikein". Onhan Holmström toki vähemmistöryhmään kuuluva eli suomenruotsalainen, joten voinee hyväksyä riittävän autenttiseksi, jos kirjoittaa suomenruotsalaisesta muslimiperheestä.

Teos on ennemmin kuvaus nuoruudesta kuin islamista. Kirja olisi syytä luokitella kirjastoissa nuorten osastolle, että nuoret lukijat löytäisivät sen. Romaani on kuvaus nuoruuden monimutkaisista tunteista, himoista, haluista, uusista kokemuksista, maailman avartumisesta ja oman paikan hakemisesta. Tosiuskovaisen äidin kasvatuksessa eläneet tytöt joutuvat tekemään kovan työn, kun he yrittävät kasvaa moraalisiksi aikuisiksi ja miellyttää yhtä aikaa sekä suomalaista yhteiskuntaa että muslimiyhteisöä. Uskottavaa tai ei, uskon, että joka ikinen muslimeihin liittyvä suomalainen kirja on tärkeä, koska uskonnoissa ja erilaisissa kulttuureissa tuntuu olevan meille vapaamielisille länsimaalaisille (tai konservatiivisille junteille) vielä paljon pureskeltavaa ja ajateltavaa. 

Suurin uskottavuusongelma tulee yläkoululaisten kuvauksissa: voiko nuorten elämä todella olla niin julmaa ja ahdistavaa? Ovatko ihmiset todella niin ilkeitä toisilleen? Nuorten väliset suhteet on kaikessa inhottavuudessaan kuvattu niin uskottavasti, että aloin lukiessa todella uskoa Helsingissä olevan suomenruotsalaisen yläkoulun, jossa teinit kiusaavat omat ystävänsäkin lähestulkoon
hengiltä. 

Miehen monet roolit

Petri Tamminen: Miehen ikävä. Otava: 1997. 143 sivua.

Harvoin tulee tartuttua novellikokoelmaan. En tiedä miksi, sillä novellit ovat mukavaa ja helppoa luettavaa. Suuruudenhulluuteen taipuvaisena olen enemmän yli 500-sivuisten eeppisten tarinoiden kuin pikkukirjojen ystävä. 

Etsin ysiluokkalaisille sopivia novelleja luettavaksi, joten lainasin kirjastosta kasan novellikokoelmia. Luin ensi töikseni Petri Tammista, koska olin kuullut hänestä jonkin verran ylistäviä lausuntoja. Enkä suotta.

Sen lisäksi, että pari-kolmesivuiset novellit lukee nopeasti, miehistä kertova kokoelma pitää aiheensa upeasti kasassa. Vuonna 1997 kirjoitettu kokoelma kertoo siitä, mistä on alettu oikeastaan vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin: miehen monenlaisista ja muttuvista rooleista. 

Miehilläkin on tunteet

Kirjassa raaputetaan pintaa ja tarjotaan näkymiä miesten elämiin eri vinkkeleistä: eri alueilla ja eri maakunnissa asuu erilaisia miehiä. Miehen maailmankatsomus muuttuu iän ja ihmissuhteiden myötä. Miehessä, kuten ihmisessä yleensäkin, on monia puolia, jotka ovat joskus hyviä ja joskus huonoja. Usein ajattelemme liian yksinkertaisesti, että hyvä on aina hyvää ja paha pahaa.

Kirjassa tavataan enoja, isiä ja isoisiä. Jotta kuva ei jäisi yksipuoliseksi tutustutaan myös vieraissa juoksenteleviin miehiin ja entisaikojen mieshahmoihin, kuten nyt vaikkapa renkeihin. Luultavasti on jo syntynyt sukupolvi, joka ei tiedä mitä renki tarkoittaa. 

Teos läpäisee suomalaisen miehen mielenmaiseman ja kauan vaietun tunne-elämän ajallisesti, paikallisesti, kronologisesti ja historiallisesti niin hyvässä kuin pahassa. Olemme tottuneet siihen, että mediat ja kirjallisuus täyttyvät naiskuvauksista ja erilaisista naisista, onkin virkistävää palata hetkeksi miettimään, millaista onkaan olla mies. 

Kyllä maalla on mukavaa

Kreetta Onkeli: Iloinen talo. WSOY: 1996. 148 sivua.

Kaupungista käsin on helppo huokailla kuinka ihanan idyllistä ja romanttista olisi asua pienessä kylässä puisessa talossa ja kasvatella siellä täydellisessä lintukodossa täydellisiä lapsia täydellisellä otteella. Kreetta Onkelin esikoisromaani tarjoaa täydelliseen idylliin erilaisen näkökulman. 

Miltä näyttää, miten on?

Iloisen talon isä käy vieraissa, juo liikaa ja kuolee. Äitikin juo liikaa ja varsinkin isän kuoleman jälkeen hän kunnostautuu juomalla entistä enemmän ja juomisen lisäksi hän käyttäytyy kuin pahainen juoppo: hän on ailahtelevainen ja ilkeä. Lapset joutuvat huolehtimaan siitä, ettei äiti hirtä itseään ja tyttäret yrittävät myös pitää äidin puolia, kun kylän puliukot lähentelevät sammunutta äitiä.

Äiti muistaa kertoa tytöille toistuvasti ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella tai tehdä mitään elämälleen, siksi hän juo. Tämän muistutuksen avulla äiti siirtää tytöille vastuun: heidän pitäisi opiskella ja kasvaa yhteiskuntakelpoisiksi ihmisiksi. Onko se kuitenkaan niin helppoa jos on kasvanut ja elänyt koko elämänsä korven keskellä ja nähnyt roolimalleinaan pelkkiä juoppoja, jotka ovat enemmän huollettavan kuin huoltajan roolissa?

Pois normeista

Onkelin oma kirjoittajanääni kuuluu ja näkyy jo esikoisromaanissa. Itseäni lukijana ärsytti timosoinimainen pelkillä päälauseilla kirjoittaminen, olkootkin se tehokeino ja kuvastakoon sitä, että tarina kerrotaan väläyksinä lapsen/nuoren näkökulmasta. Tosin pelkkä päälauseilu antaa ymmärtää että kertoja olisi läpi teoksen noin viisivuotias. Jossain vaiheessa huomaan hänen kuitenkin olevan vähintään teini-ikäinen ja lähes aikuinen. 

Teoksen viesti on kuitenkin tärkeä: kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Ihmiset ovat yksilöitä ja toimivat eri tavoilla. Tämän takia elämät eivät solju eteen päin käsikirjoitusten mukaan lineaarisia kaavoja noudattaen. Ei ole elämää, jossa asiat menevät "niin kuin pitäisi". Parempi siis luopua koko ajatuksesta, siis siitä etä elämän pitäisi mennä tietyn kaavan mukaan. 

Kuunnellaan mieluummin Problems?:ia:  Ei mull oo elämää varten kaavaa

Minä, minulta, minusta

Anita on

Frankfurtin kirjamessut 2014

• 27-vuotias, ja elää aina niin kuin viimeistä päivää
• neljännen vuoden kirjallisuudenopiskelija
• suomen kielen ja äidinkielen opettaja
• turkulainen humanisti
• savolainen filosofi eli vähän metsäläinen
• äkäinen aamuisin
• iloinen iltaisin
• yötyöskentelijä
• ei kovin kiinnostunut kotitöistä
• kiinnostunut kirjoista, mediasta, elokuvista, rock-musiikista, ruuasta, eläimistä, ihmisistä, elinympäristöstämme ja yhteiskunnastamme
• Humanististen tieteiden kandidaatti ja media-assistentti, joka on työskennellyt tai harjoittelut työntekoa muun muassa tv-laulukilpailussa, paikallisradiossa, paikallislehdessä, teatterissa, nuorisolehdessä ja yliopistolla.

Kirjablogini ei ole tarkoitus täyttyä juonikuvauksista vaan lukukokemuksista, tulkinnoista ja kirjallisuuden yhteiskunnallisesta tehtävästä eli todellisuuden peilautumisesta kirjallisuuteen.

Ennakkoluulottomuus alkaa muistinmenetyksestä

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa. Otava: 2013. 111 sivua.

Kreetta Onkeli oli minulle tuttu kirjailija vain nimeltään. Viime viikolla luin sekä hänen esikoisromaaninsa Iloisen talon, että nyt käsiteltävän teoksen. Huomasin Onkelin olevan erikoislaatuinen kirjailija. Hänen teoksissaan annetaan tilaa kaikenlaisille ihmisille ja ajatuksille ilman tuomitsevaa tai arvottavaa sävyä. Onkelin teosksissa kiedotaan yhteen yleensä vastakkain asetetut ryhmät eli eri sukupolvet, lapset ja aikuiset, rikkaat ja köyhät, erilaiset luokka-asemat.

Teos voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2013. Voittajan valinnut Jarno Leppälä kertoo palkintopuheessaan päähenkilö Arton muistinmenetyksen riisuvan pojan ennakkoluulot muita kohtaan. 12-vuotiaan Arton seikkailu alkaa siitä kun hän keskellä kirkasta päivää menettää muistinsa, eikä tiedä kuka on. Muistikuvia palailee pätkittäin pitkin teosta, kun hän päätyy elelemään itäiseen Helsinkiin, tutustuu lähiönuoriin, jotka elävät muissa-kuin-ydinperheissä ja tutustuu aikuisiin, jotka kärsivät alkoholi- ja mielenterveysongelmista tai asuvat metsässä. Arto tietää ja tuntee mitä hän on saanut tehdä kotona, mitä häneltä on kielletty, mikä on oikein ja mikä väärin. 

Kasvattava ote on aikuislukijan mieleen

Ärsyttävää kirjassa on se, että Arto on tavattoman pikkuvanha. Uuden kaverinsa Kimon yllyttämänä hän syö ravintolassa maksamatta ja ajaa metrolla pummilla. Arton kotitaustasta kertoo se, että hän tietää tekevänsä väärin. Arto pohtii pitkin kirjaa uusien ystäviensä käytöstä ja peilaa sitä omaan käytökseensä. Hän pohtii millainen on hyvä ihminen ja miten pitäisi toimia, että toimii oikein. Olen aivan varma, että tämä kirja miellyttää kasvatuksellisen otteensa takia erityisesti kunnollisia vanhempia, jotka valitsevat lapsilleen opettavaista lukemista. 

Teoksessa tavataan kuitenkin nurjia ja kurjia asioita, joita keskiluokkaiset helsinkiläiset eivät välttämättä kiireiltään huomaa (eivätkä halua huomata, koska elävät mieluummin lintukodossa): Itähelsinkiläisissä city-metsissä asuu kodittomia. Ihmisillä on paljon erilaisia sosiaalisia ongelmia, jotka estävät heitä esimerkiksi tekemästä töitä ja elämästä ns. normaalia elämää.

Tilanpuute ja sosiaaliset erot

Kirja kietoo kiehtovasti teemoja ja dialogeja aikamme ongelmien ympärille. Arto ystävineen ihmettelee, kun nuoret ajetaan pois Kampin keskuksesta. He tuskailevat sitä, että lapset eivät saa olla Helsingissä ulkona missään. Arto muista joissain kirjan kohdissa tuskailla sitä miten typeriä aikuiset ovat. Ja ovathan ne, sillä samaan aikaan kuin lasten ja nuorten pitäisi aikuisten mukaan liikkua ja ulkoilla enemmän, heitä ajetaan kaupungin, kiinteistönomistajan, vanhempien tai taloyhtiön mummojen toimesta enemmän ja enemmän pysymään sisällä ja olemaan häiritsemättä ketään. Leikkivät ja hälisevät lapset ulkona tuntuvat olevan pieni ympäristöongelma. 

Arto tietää pitävänsä lukemisesta ja kirjoista. Hän myös muistaa olevansa yksinäinen ja on siksi hirmuisen onnellinen kun saa idästä uusia ystäviä. Poika saa itähelsingin pahikset kunnioittamaan itseänsä, kun hän osaa puhua: Arto välttää turpaan saamisen kun hän uskaltaa avata suunsa ja kysyä ja miksi toinen poika haluaa karata hänen päällensä. 

Vaikka Arton perhe kuuluu selvästi sivistyneisiin ja hyväosaisiin, poika saa luuhata karkuteillä monta päivää ennen kuin hänet etsintäkuulutetaan televisiossa. Eivätkö vanhemmat huomanneet, että poika ei ollutkaan pelailemassa omassa huoneessaan? Onko ydinperhe ja hyvä tulot aina välttämättä parempi paikka lapselle, jos tämä on vanhempiensa silmissä niin näkymätön, ettei häntä lähestulkoon ole olemassa? Miksi ihmiset tekevät lapsia, kun niiden olemassa olo ei tunnu alkuhuuman jälkeen kiinnostavan? 

Penkkipunnerruksia ja arkirealismia

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Otava: 2013. 343 sivua.

Takakansitekstin perusteella kuvittelin lukevani kirjan, joka kertoo kirjallisuudenopiskelija Roosasta, jolla on poikaongelmia. No, ei se mennytkään niin kuin kuvittelin. Löysin itseni lukemasta sormet testosteronista limaisina urheiludraamaa, jonka henkilöhahmot ovat laskelmoivia, toisiaan hyväksikäyttäviä julmureita. 

Pasi Pekkola avaa lukutoukille urheilijan arkea.

Henkilökuvaus on onnistunutta, sillä on verrattain kiinnostavaa lukea kaunokirjallista teosta, jossa jokainen ihmisen valinta ja teko esitetään hyötysuhteessa johonkin toiseen asiaan. Ihan sama onko kyseessä lääkärin moraali, lapsen hankinta, perheen ja ystävien luottamus... mikään ei ole pyhää. Henkilöhahmot ovat enimmäkseen julmia oman edun tavoittelijoita hyvin uskottavalla tavalla.

Pasi Pekkolan esikoisromaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle kirjailijan kuolemasta. Tästä alkaa tapahtumasarja, jossa toisilleen entuudestaan tuntemattomat päähenkilöt joutuvat erilaisilla tavoilla osaksi toistensa elämiä. Roosan elämää hallitsevat ihmissuhteet ja rakkaus (tietenkin, onhan hän nainen). Aki pumppaa rautaa ja haluaa olla maailman vahvin mies. Tapio tarttuu herkästi pulloon, koska elämä on kohdellut häntä kaltoin, sillä hän joutui lopettamaan ammattilaiskoripalloilijan uransa loukkaantumisen takia. Kirjailijan kuolemaan he kaikki liittyvät eri rooleissa: yksi hoitaa kirjailijaa mielisairaalassa, toinen on hänen lapsuudenystävänsä ja kolmas näkee läheltä kirjailijan kuoleman. 

Pekkolan romaani kertoo kiinnostavan tarinan miehisestä urheilumaailmasta, ja näyttää pelikenttien fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset paineet raadollisena. Miehisyyden mitta on fyysinen voima ja kestävyys. Lääkkeiden tai kasvuhormonien ynnä muiden douppien käyttäminen on sääntö eikä poikkeus, ja rehellisin keinoin ei ole kukaan ennenkään pärjännyt. 

Lisään teoksen Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä, koska tulkintani mukaan päähenkilöksi lukeutuva Roosa ja pienemmissä osissa olevat naishahmot toimiva kirjassa lähinnä objekteina, joita tarvitaan ohjaamaan ja tukemaan mieshenkilöiden toimintaa.

Ansiokas kirja sai arvoisensa palkinnon

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi: 2014.

Pyörittelin tätä kirjaa taannoin kädessäni Suomalaisen kirjakaupan Finlandia-ehdokkaat-hyllyllä. Luin takakansia ja huomioni kiinnitti se, miten erilaiselta Valtosen kirja vaikutti muihin ehdokkaisiin verrattuna. 

Tässähän puhutaan Ameriikoista. Ja ekoterrorismista ja akateemisista ihmisistä. Eläinkokeista. Päähenkilökin taitaa olla mies. Johan nyt on markkinat. Missä naispäähenkilö, sota-ajat, historiallinen aspekti, menneiden polvien tekemät virheet ja perisuomalainen puhumattomuus, identiteettikriisit?

Haiskahtaapa raikkaalta ja uudistusmieliseltä. 

En kuitenkaan osta kirjaa. Kun seuraavalla viikolla luen, että Valtosen romaani voitti Finlandia-palkinnon, tarvon läpi harmaan loskan heti opiskelijabileiden jälkeisenä aamuna kirjakauppaan ja ostan kirjan. Aloitan lukemisen välittömästi kotimatkalla bussissa. Vaahtoan luku-urakan ajan kaikille tutuille, että tämä kirja on parasta Suomesta pitkään aikaan, klassikko jo syntyessään. Tämä jos mikä asettuu kaanoniin, kun tunkkaiset kirjallisuudentutkijat kabineteissaan rakentelevat kaanonia 2010-luvun Merkittävistä Kirjoista. 

Mikä tekee mestariteoksen?

1) Ihmissuhteet: Valtonen käsittelee ihmissuhteiden iloja ja ongelmia universaalilla otteella. Eri kulttuurien väliset avioliitot alkavat olla tätä päivää ja niiden ongelmien käsittely varmasti yleistyy kirjallisuudessa. Oman kulttuurin sisäinen parisuhde ja perhe-elämä ei silti näyttäydy helppona vaihtoehtona. Perheenjäsenten ja parisuhteiden sosiaalinen kanssakäyminen on usein järjettömän arkista, neutraalia ja tiettyihin kaavoihin sidottua: dynamiikka ja hierarkiat rakentuvat erilaisista vallankäyttötilanteista. Varsinkin romaanin isä-poika-suhde ja isättömän pojan kaipuu on nerokkaasti kynäilty.  

2) Aikasuhteet: 1990-luvun akateemisen elämän ja globaalien talousongelmien kuvailu, ja sen suhteuttaminen tähän päivään, sekä näiden aikausien rinnakkain kuljettaminen. (Kyllä, vuodesta 1990 on jo neljännesvuosisata. Aikaa voi käsitellä siis historiana). He eivät tiedä mitä tekevät on tarkkanäköinen myös kuvaus tästä ajasta 2010-luvusta. Ajasta, jossa markkinatalous ja informaatioteknologia ovat syöneet ihmiset ja inhimillisyyden.. 

3) Akateeminen koulutus, joka on kerrankin jotain erilaista. Yleensä kirjoissa tuppaa olemaan akateemisesti kouluttautuneita ihmisiä, jotka ovat kirjailijoita, toimittajia tai opettajia. Tämä johtunee kirjailijoiden tavanomaisista koulutustaustoista. Finladia-voittajamme kertoo kuitenkin luonnontieteilijöiden työstä ja lääketieteen, biologien, neurologien sun muiden neropattien tutkimustyöstä ja erityisesti tutkimustyön haasteista, kun yliopistot joutuvat alati elämään markkinatalouden ikeessä: on tehtävä tulosta ja rahaa. Tutkimusten on oltava markkinatalouden edun mukaisia. Näiden teemojen pyörteessä lukeminen on älyllisesti moniulotteista ja kyynikollekin mukavan haastavaa.

4) Kapitalismin ja uusliberalismin ongelmat ja toimimattomuus: tässä oivallinen motiivi, miksi romaanin tapahtumapaikat ovat Suomi ja markkinatalouden mekka Yhdysvallat. Yksilön"vapaus" ja markkinatalous näytetään tässä teoksessa vähemmän imartelevassa valossa. Kauppa se on, joka kannattaa, ja sen takia voidaan manipuloida ja parhaimmillaan tuhota ihmisten elämiä: alaikäistenkin, kunhan löydetään laista sopiva porsaanreikä ja puhutaan asiat riittävän taitavasti läpi. Taitava puhuja valehtelee ja vääritelee vain vähän.

5) Informaatioteknologian ja uusliberalismin erottamaton suhde: Kirjassa kuvataan teknologian seuraavaa murrosta. Ajatuksistamme kerätään tietoja ja halujamme, jotta meille osataan tarjota täsmälleen sitä, mikä kulloinkin mieleen juolahtaa. Kirjassa kuvaillaan myös sitä, miten median ja eri viestimien avulla voidaan tuhota esimerkiksi työuria esittämällä tiettyjä lausuntoja kontekstistaan irrallisena tai leikkelemällä videot sellaisiksi, että ne välittävät yleisölle halutun uhrin ja syyllisen. 

6) Ympäristö-idealismi ja kun se menee överiksi: Ekoterroristit eivät ole mitään harmittomia kettutyttöjä, jotka lyhentävät hiilijalanjälkeänsä liimailemalla joulukinkkuihin tarroja ja juomalla soijamaitoa. Kirjassa kerrotaan mestarillisesti siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset menevät joukkohurmokseen, eivätkä näe enää mitään oman ideologiansa ulkopuolella, oli kyseessä sitten akateeminen tutkija tai ympäristöaktivisti. Mustavalkoiset maailmankuvat törmäävät, mutta eivät kohtaa. 

Tyytyväinen lukija voi kiittää Jussi Valtosta, Finlandia-raatia, Finlandia-diktaattori Anne Brunilaa sekä kustannusyhtiö Tammea siitä, että heidän kaikkien panoksensa toi suuren yleisön tietoon yhden maailman parhaista kirjoista.

(Huom. En tarkoita sitä, etteikö kirjassa olisi ollut kritiikin aihetta tai epäuskottavuutta, vaan haluan tekstissäni painottaa niitä piirteitä, jotka yhdessä synnyttävät mestariteoksen.)

Muita postauksia kirjasta esimerkiksi näissä blogeissa:
Annelin kirjoissa
Ilselä
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Ullan kirjat