Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomas Kyrö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomas Kyrö. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Eläköön mielensä pahoittajat


Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014).

Elämme iloisia aikoja, ystävä hyvä!
Tuomas Kyrö onnistui luomaan klassikon. Uskallan väittää, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu pieni mielensäpahoittaminen. Minä ainakin samaistun Kyrön korpifilosofiin, koska itsekin olen kotoisin korvesta, pohdintaan taipuvainen ja pahoitan mieleni milloin mistäkin jonninjoutavasta.

Mielensäpahoittajan jupinaan on helppo samaistua, mikäli jupina tuntuu luontevalta omaan pirtaan. Perustin tämän blogin, koska on aikoja, jolloin mieleni tekee jupista. Kansainvälisen ATK-verkon ansiosta voin jakaa jupinani muiden jupisijoiden kanssa. Myös Mielensäpahoittaja löytää uudessa romaanissa ATK:n hyvät puolet ja lämpiää pikku hiljaa nykyajan hömpötysten mahdollisuuksille.

Perustin tämän blogin vuonna 2009. Sain polkaistua sen käyntiin nyt elokuussa 2014, kun olen kesätyön takia majaillut Mielensäpahoittajan kuvailemissa kotimaisemissa: entisellä maatilalla autioituneella maaseudulla Sysi-Suomen syövereissä.

Kyrön uutukaisessa essee-/novellimuotoinen kirjoitus on muuttunut yhtenäiseksi romaaniksi. Mielensäpahoittaja muuttuu kenestä tahansa korpijunkkarista täyteläiseksi ja sympaattiseksi henkilöhahmoksi. Kyrö tuntuu ujuttaneen Mielensäpahoittajan ajatuksiin mukaan hieman epäuskottavia pohdintoja: joissain kohti mielipiteet ovat lähempänä nelikymppisen kaupunkilaisjäärän mielipiteitä kuin kahdeksankymppisen korpifilosofin. Henkilökohtaisesti pidin enemmän Mielensäpahoittajasta, joka ei tullut näin lähelle lukijaa ja kertojarakenteesta, joka säilytti hienovaraisen etäisyyden lukijan ja päähenkilön välillä.

Ehkä Mielensäpahoittaja on nyt taipunut kaikkeen mihin pystyy. Kirja on ilmeisesti viimeinen Mielensäpahoittaja, rakentaahan päähenkilö romaanissa oman arkkunsakin. Jäähyväismeiningin takia tarinassa on haikeutta, eikä se ole aivan yhtä hersyvän hauska kuin edeltäjänsä. Mutta eipä mitään karnevaalimeininkiä voi odottaakaan, jos kirjailija kirjoittaa jäähyväisiä hahmolle, joka teki heistä molemmista suuria, kauniita ja rikkaita.