Näytetään tekstit, joissa on tunniste WSOY. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste WSOY. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. helmikuuta 2015

Kyllä maalla on mukavaa

Kreetta Onkeli: Iloinen talo. WSOY: 1996. 148 sivua.

Kaupungista käsin on helppo huokailla kuinka ihanan idyllistä ja romanttista olisi asua pienessä kylässä puisessa talossa ja kasvatella siellä täydellisessä lintukodossa täydellisiä lapsia täydellisellä otteella. Kreetta Onkelin esikoisromaani tarjoaa täydelliseen idylliin erilaisen näkökulman. 

Miltä näyttää, miten on?


Iloisen talon isä käy vieraissa, juo liikaa ja kuolee. Äitikin juo liikaa ja varsinkin isän kuoleman jälkeen hän kunnostautuu juomalla entistä enemmän ja juomisen lisäksi hän käyttäytyy kuin pahainen juoppo: hän on ailahtelevainen ja ilkeä. Lapset joutuvat huolehtimaan siitä, ettei äiti hirtä itseään ja tyttäret yrittävät myös pitää äidin puolia, kun kylän puliukot lähentelevät sammunutta äitiä.


Äiti muistaa kertoa tytöille toistuvasti ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella tai tehdä mitään elämälleen, siksi hän juo. Tämän muistutuksen avulla äiti siirtää tytöille vastuun: heidän pitäisi opiskella ja kasvaa yhteiskuntakelpoisiksi ihmisiksi. Onko se kuitenkaan niin helppoa jos on kasvanut ja elänyt koko elämänsä korven keskellä ja nähnyt roolimalleinaan pelkkiä juoppoja, jotka ovat enemmän huollettavan kuin huoltajan roolissa?

Pois normeista


Onkelin oma kirjoittajanääni kuuluu ja näkyy jo esikoisromaanissa. Itseäni lukijana ärsytti timosoinimainen pelkillä päälauseilla kirjoittaminen, olkootkin se tehokeino ja kuvastakoon sitä, että tarina kerrotaan väläyksinä lapsen/nuoren näkökulmasta. Tosin pelkkä päälauseilu antaa ymmärtää että kertoja olisi läpi teoksen noin viisivuotias. Jossain vaiheessa huomaan hänen kuitenkin olevan vähintään teini-ikäinen ja lähes aikuinen. 

Teoksen viesti on kuitenkin tärkeä: kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Ihmiset ovat yksilöitä ja toimivat eri tavoilla. Tämän takia elämät eivät solju eteen päin käsikirjoitusten mukaan lineaarisia kaavoja noudattaen. Ei ole elämää, jossa asiat menevät "niin kuin pitäisi". Parempi siis luopua koko ajatuksesta, siis siitä etä elämän pitäisi mennä tietyn kaavan mukaan. 

Kuunnellaan mieluummin Problems?:ia:  Ei mull oo elämää varten kaavaa

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Eläköön mielensä pahoittajat


Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014).

Elämme iloisia aikoja, ystävä hyvä!
Tuomas Kyrö onnistui luomaan klassikon. Uskallan väittää, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu pieni mielensäpahoittaminen. Minä ainakin samaistun Kyrön korpifilosofiin, koska itsekin olen kotoisin korvesta, pohdintaan taipuvainen ja pahoitan mieleni milloin mistäkin jonninjoutavasta.

Mielensäpahoittajan jupinaan on helppo samaistua, mikäli jupina tuntuu luontevalta omaan pirtaan. Perustin tämän blogin, koska on aikoja, jolloin mieleni tekee jupista. Kansainvälisen ATK-verkon ansiosta voin jakaa jupinani muiden jupisijoiden kanssa. Myös Mielensäpahoittaja löytää uudessa romaanissa ATK:n hyvät puolet ja lämpiää pikku hiljaa nykyajan hömpötysten mahdollisuuksille.

Perustin tämän blogin vuonna 2009. Sain polkaistua sen käyntiin nyt elokuussa 2014, kun olen kesätyön takia majaillut Mielensäpahoittajan kuvailemissa kotimaisemissa: entisellä maatilalla autioituneella maaseudulla Sysi-Suomen syövereissä.

Kyrön uutukaisessa essee-/novellimuotoinen kirjoitus on muuttunut yhtenäiseksi romaaniksi. Mielensäpahoittaja muuttuu kenestä tahansa korpijunkkarista täyteläiseksi ja sympaattiseksi henkilöhahmoksi. Kyrö tuntuu ujuttaneen Mielensäpahoittajan ajatuksiin mukaan hieman epäuskottavia pohdintoja: joissain kohti mielipiteet ovat lähempänä nelikymppisen kaupunkilaisjäärän mielipiteitä kuin kahdeksankymppisen korpifilosofin. Henkilökohtaisesti pidin enemmän Mielensäpahoittajasta, joka ei tullut näin lähelle lukijaa ja kertojarakenteesta, joka säilytti hienovaraisen etäisyyden lukijan ja päähenkilön välillä.

Ehkä Mielensäpahoittaja on nyt taipunut kaikkeen mihin pystyy. Kirja on ilmeisesti viimeinen Mielensäpahoittaja, rakentaahan päähenkilö romaanissa oman arkkunsakin. Jäähyväismeiningin takia tarinassa on haikeutta, eikä se ole aivan yhtä hersyvän hauska kuin edeltäjänsä. Mutta eipä mitään karnevaalimeininkiä voi odottaakaan, jos kirjailija kirjoittaa jäähyväisiä hahmolle, joka teki heistä molemmista suuria, kauniita ja rikkaita.