Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin. Otava: 2007. (Kalla det vad fan ni vill 2005).
Meillä valkoisilla länsimaisilla on niin helppoa, koska me voimme olla huoletta individualisteja, joilla on oma yksilöllinen historiansa, kokemusmaailmansa, arvonsa, tapansa, tavoitteensa ja asenteensa. Mutta jos sattuu olemaan länsimaihin etelän tai idän suunnasta muuttanut maahanmuuttaja eli trendikkäämmin mamu, on länsimaisten yksilöiden silmissä osa jotain yhtä isoa muuta, toista, huonompaa, pahempaa.
 |
| Jos kukkahattutädit tuputtavat koko ajan "kulttuurista kaksoisidentiteettiä", voi alkaa tuntumaan siltä ettei ole mistään kotosin. |
Tällaiset kohtalot ja tuntemukset loistavat Marjaneh Bakhtiarin esikoisromaanissa Mistään kotosin. Kirjassa ääneen saavat eri taustoista eri puolilta maailmaa Ruotsiin muuttaneet pakolaiset. Romaani tarjoaa monimuotoisen kuvan tästä sangen kirjavasta joukosta. Maahanmuuttajia tuli 1970-luvulla Chilesta, ja sitä tehden ympäri Aasiaa ja Afrikkaa. Rikasta pohjoismaista joko korpeaa jakaa rikkauksiaan muille, tai sitten se haluaa ymmärtää kyllästymiseen asti toisen hätää.
Maahanmuuttajien näkökulmasta ongelma on se, että leimaamme heidät yhdeksi homogeeniseksi joukoksi, ottamatta huomioon esimerkiksi sellaisia pikku seikkoja, että Iranin persialaiset ja Irakin arabit eivät juurikaan pidä toistensa kulttuureja läheisinä. Samaan aikaan pidämme omankin pienen kansakuntamme sisällä toisiamme erilaisina yksilöinä.
Päähenkilö on nuori nainen Bahar, joka on asunut lapsesta asti Ruotsissa. Hänen vanhempansa ovat akateemisesti sivistyneitä iranilaisia, äiti luonnontieteiden tutkija ja isä kirjakustantaja, jotka kelpaavat uudessa kotimaassa paistamaan pitsaa, hoitamaan lapsia ja ajamaan taksia. Bahar seurustelee ruotsalaisen Markuksen kanssa, jonka vanhemmat ovat keskiluokkaisia, tiedostavia ja suvaitsevaisia ruotsalaisia, jotka "ymmärtävät" maahanmuuttajien erilaisia oloja rasittavuuteen asti.
Tarina toimii hyvin niin kauan kun Baharin elämä on keskiössä. Kirjan keskiosa kuitenkin kertoo melko irrallisia tarinoita Malmön erilaisista maahanmuuttajaperheistä ja -ihmisistä. Lopussa palataan Bahariin, joka kapinoi vanhempiansa vastaan vetämällä huivin päähänsä.
Irrallisilla tarinoilla kirjailija on halunnut vuodattaa erilaisia kulttuurisia yhteentörmäyksiä ja erilaisten ihmisten erilaisia arvomaailmoja: kuka on allahin miehiä, kuka rastafari; nuoriso ihailee Amerikan gangstakulttuuria eikä islamin oppeja. Tavallisia iranilaisia vanhempia ärsyttää se, mikseivät heidän lapsensa voi vaan olla tavallisia ruotsalaisia, sitä vartenhan maahan on muutettu että saadaan edes lapsille parempi elämä.
On ymmärrettävää että iranilaistaustaisella tavallisella akateemisella malmöläisnaisella on paljon sanottavaa. Tähän kirjaan kuitenkin vähemmän olisi ollut enemmän. Aion silti lukea Bakhtiarin toisen romaanin Toista maata, sillä Bakhtiari kirjoittaa tarkkanäköisesti ennakkokäsityksistä ja puhetavoista, joita länsimaiset huomaamatta ja luonnollisesti muualta tulleista käyttävät. Kirjan maahanmuuttajat ihmettelevät esimerkiksi ruotsalaisten keksimää "kunniamurha"-sanaa, sen jälkeen, kun muslimiperheen miehet tappoivat tyttärensä ja siskonsa. Bahar ei ajattele, että Iranista tulleena hänellä olisi "kulttuurinen kaksoisidentiteetti". Hän pitää termiä länsimaisena hapatuksena. Hän on yksi kokonainen ihminen, eikä mikään kaksoisagentti tai skitsofreenikko.
Kirjan luettua voi pohtia millä perusteella länsimaisuus on "oikeaa" kulttuuria, tai "parempaa" kulttuuria kuin (kaikki) muut? Miksi kaikkien pitäisi haluta olla länsimaalaisia?
Lisää kysymyksiä ja vastauksia:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti